Upeita lahjoja & kuolemanpelkoa.

Viikonloppuna pidettiin perhetuparit meiän porukalle. Laitettiin kahvit tippumaan ja hiukan jotain suolaista pöytään. Ja saatiin valtaisasti upeita lahjoja!

Illalla lähdettiin ystäväpariskunnan tupareihin. Muuttivat iloisesti 30 kilsan päähän keskustasta keskelle metsikköä. Mikäs siinä, jos tykkää olla mystinen metsämies. Laulettiin Singstaria ja muuta järkevää. Sunnuntaina nukuin puolen päivää ja iltasella lähdettiin miehekkeen firman autolla hakemaan metsän keskelle jätettyä omaa autoamme. Ensin loppui tottakai bensa firman autosta, eli ei kun jeejee family time ja porukalla kävelemään lähimmälle bensa-asemalle tyhjän limsapullon kanssa. Onneksi chihuahua johti matkaa lumipyryn keskellä. Sitten päästiin metsään, kaivettiin automme lumen alta ja lähdettiin peräkanaa kotiin päin. Keli oli tottakai joku maailman eniten jäätävin ja ajauduin ketjujarrutuksessa vastaantulevan kaistalle. Vatsaan tuli ofkoors juuri ambulanssi, joka onneksi sai väistettyä meikäläisen holtitonta Citikkaa. Urheasti täristen ja ulvoen ajoin alinopeutta kotiin asti ja selvisin matkasta hengissä after all. Traumat jäi, ikinä en ehkä enää aja.

... Tai ajanut autoa tolla kelillä.

Tällä viikolla on taas elämän karut kävyt kävelleet vastaan ja työmaa on huutanut kutsuhuutoaan aamuisin. Onneksi on normiverran osastoja ja sellaisia tapauksia jotka kiinnostaa. Ja onneksi työpaikan ruokalassa on hyvä safka ja Kelan ateriatuki tunnetaan. Mikäs tässä ollessa.

We <3 it / Lunch

Mieheke sai välipäivänsä vapaaksi eli ei tarvitse äijää nähdä ihan hetkeen kun viikonloppu koittaa. Hmpf, kattellaan ensi vuonna sitten, pevkele. Pitäkööt tunkkinsa, chihuahuan juttuja kuunnellen mä olisin vapaani enivei halunnut viettää jos olisin saanut valita.. Eiku? Noh, pääasia että hänellä on kivaa kun pääsee vähän pidemmäksi aikaa kaltaistensa joukkoon.